Juurimatkakertomus aikojen alusta siihen hetkeen, kun matkalaukut taas kotimaassa puretaan.

lauantai 28. elokuuta 2010

Tavallista perhe-elämää

Vaikka nyt käyn läpi vanhoja asioita, kun juurimatka nosti ne mielessäni esiin, elämä sitten lopulta adoptiolasten kanssa on aivan tavallista perhe-elämää. Odotusaika on jännittävää ja lapsen tulo on jännittävää aivan kuten biologisen lapsen kohdallakin, mutta sitten tulee arki. Ensimmäisen lapsen kohdalla elämänmuutos on suuri: kymmenen vuotta kahdestaan ja sitten pikkuinen talossa. Ihanaa ja joskus väsyttävää, mutta ihanaa : ). Toisen lapsen kohdalla odotukset ja todellisuus kohtaavat paremmin. Hyvä asia tässä on vanhempien iän tuoma asenne elämään. Ikää on ehtinyt karttua ja elämänkokemusta.

Jotkut haluavat olla hyvin aktiivisesti mukana adoptioryhmissä. Me emme niin kovasti olleet. Aivan siitä syystä, että en ole ryhmäihminen. En ole mennyt lapsettomien tukeen, nuorten leskien ryhmään, sururyhmään jne. jne. Olen aina löytänyt voiman itsestäni. Saattoi olla, että teimme lasten kannalta virheen, mutta toki kysyimme heiltä haluavatko he mennä lattaritapaamisiin ym. Olemme toistuvasti puhuneet heidän syntymämaastaan, mutta vasta pari vuotta sitten havaitsin oikeaa kiinnostusta ja silloin rupesin tosissani järjestämään juurimatkaa.

Pojan ollessa noin viisivuotias ajattelin miehen kanssa kertoa hiukan hänen perheestään. Se johti siihen, että poika rupesi itkemään, että ovatko hänen veljensä kuolleet, kun siellä on niin köyhää. Kaikki meni siis ihan pieleen. Sen jälkeen emme aktiivisesti kertoneet, mutta tartuimme heti tilaisuuteen, kun vähänkin kiinnostusta näkyi. Näytimme molemmille äitien valokuvakopiot, mutta he eivät ole halunneet toista kertaa nähdä. Nyt he saavat matkallamme etsiä sukulaisiaan oman tahtonsa mukaan.

Minua kiinnostaa enemmän kuin lapsia heidän juurensa. Jos olisi aikaa ja rahaa... Moni varmaan miettii adoptiovanhempien suhdetta biologisiin vanhempiin. Jos tapaisimme, halaisimme toisiamme, katsoisimme silmiin ja varmasti ymmärtäisimme. Minä olisin toinen puolikas äitiä ja hän olisi toinen puolikas äitiä ja kuitenkin kumpikin yksinäänkin kokonainen äiti : ) Kunnioituksemme biologisia vanhempia kohtaan on suuri ja koska tunnemme olosuhteita, emme koe tehneemme mitään muuta kuin oikean teon. Tietysti olisi parempi, että jokainen pystyisi kasvattamaan synnyttämänsä lapset, mutta meistä riippumattomista syistä näin ei ole. Tässä astuu kuvaan tarkka adoptiolaki. Lapset eivät ole kauppatavaraa.

Vielä sukulaisista: minun sukuni on ottanut lapset hyvin vastaan. Imatran siskoni tytär oli lausahtanut kerran, kun siskoni puhui Kolumbiasta, että "ai niin, olin aivan unohtanut, että he ovat sieltä" : ) Miehenkin suku on suhtautunut "normaalisti", mutta he ovat muutenkin etäisempiä. Isäni, joka on suomalainen metsien mies ja oli sitä mieltä, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi puhua suomea, joutui varmasti mielessään miettimään asiaa. Häntä varmaan jännitti koko asia, mutta tässä hän leikkii lapsenlapsen kanssa legoilla rantakivellä ja oli muutenkin aivan ihana pappa:


Surullista tässä on, että isäni kuoli vuoden sisällä mieheni kuolemasta. Lapsiltani meni molemmat tärkeät mieslähimmäiset. Mummo eli kauemmin, mutta oli jo niin iäkäs, että tapaamiset tahtoivat mennä mummon hoitamiseen eikä se lapsista varmasti ollut sellaista kuin olisi voinut olla. Kyllä heillä kuitenkin oli hauskaa. Huomasin usein, että mummon ja lasten huumorintaju oli samalla tasolla. He nauroivat vedet silmissä asioille, joissa minä en nähnyt mitään erityisen huvittavaa.

Tässä mummo perkaamassa muikkuja lasten kanssa. Yritin aina aktivoida äidin mukaan juttuihin. Hän opetti lapset tekemään vastoja, marjoja putsattiin yhdessä ja leivottiin piparkakkuja. Pappa pelasi Leijonakuningas-korttipeliä ja opetti pojalle puutöitä ja kalajuttuja.


Monet adoptiolapset jäänevät ilman isovanhempien osuutta elämään ja meilläkin se jäi vähäiseksi yksinkertaisesti iän vuoksi. Toiseksi he asuivat kaukana, mutta siitäkin vähäisestä ajasta olemme kiitollisia.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kuinka odottaa lasta, jota ei ole olemassakaan

Kun lapseksiottamisasioiden lautakunta näyttää vihreää valoa eli antaa luvan adoptioon ja oikeasti kysytään konkreettisia asioita: millaisia toiveita lapsen suhteen on (ensimmäisen kohdalla ei saa toivoa sukupuolta), minkäasteinen sairaus tai vamma lapsella kenties saisi olla ja minkä ikäistä ehkä kenties kai voisi luultavimmin toivoa, tuntuu, että raskaustestiin tulee se toinen viiva, jota en koskaan nähnyt, vaikka mistä suunnasta tiirailin.
Jos kyseinen lautakunta hylkää parin, en näe mitään mahdollisuutta kuinka voisi jatkaa adoptiota. Joskus he pyytävät lisäselvityksiä. (Jälkihuomautus: anonyymi kommentoi, että päätöksestä voi valittaa ja joskus valitus on tuottanut myönteisen tuloksen. Hyvä!)

Muita toiveitahan ei saakaan esittää, kuin sairauden aste, jonka hyväksyy, ikähaarukka tai syntymämaa. Huom. ne ovat vain toiveita, joista varsinkin ikä on todella pelkkä toive. Mielestämme terveysongelmiakin sai olla. Eli kaikki kävi : ). Me todistimme kaikin tavoin olevamme terveitä. Muistan kuinka menin lääkäriasemalle AIDS-testiin ja laboratoriohoitaja ihan selvästi epäluuloisen näköisenä veti kumihanskat käteen ottaessaan verikoetta (silloin elettiin 80-lukua). Kun odottelin tulosta, pelkäsin, vaikka minulla ei ollut minkään valtakunnan syytä odottaa positiivista tulosta : ). Mekin sitten saimme vuorostamme todisteet, että lapsella ei ole AIDSia, mutta se ei ollut varmaa. Kaikki suomeen tulevat lapset piti heti viedä Auroran sairaalaan tutkittavaksi kaikkien mahdollisten tautien varalta. Saimme poikkeusluvan viedä vaavin Oulun terveyskeskukseen, joka sai ohjeet, mitä testataan ja miten. No, vaikka vaavilla ja myöhemmin toisella olisikin ollut AIDS, ei se meihin olisi millään tavalla vaikuttanut. Lapsi oli jo "oma".

No niin, se hetki, kun se viiva ilmestyi testiin eli tuli lautakunnan lupa, rupesimme OIKEASTI odottamaan lasta ja kukaan ei tajunnut, miltä meistä tuntui. Olimme toki jo odottaneet, mutta se oli hyvin epävarmaa ilman sitä lupaa. Aluksi ehkä hymyilimme tyhmän näköisinä ihmisten mielestä ilman syytä, mutta se hymykin laimeni, kun aikaa kului ja kului ja neljättä vuotta jo mentiin. Ei kukaan jaksa edes kuunnella pariskuntaa, joka on ottanut odottamisen elämäntavakseen : ].

Miehen kanssa kahdestaan keskustelimme paljon ja annoimme unelmille valtaa. Nimeäkin jo vähän katselimme ja oli olemassa "työnimikin". Kävelemässäkin kävimme, jotta olisimme oikein reippaita vanhempia. Siskoille pälätin puhelimessa, että nyt ne paperit meni sinne ja sinne ja se tarkoittaa sitä ja sitä. Kiitos siskot kuuntelusta; se oli meille tärkeää. Työpaikalla oli pakko puhua asiasta ja hankkia sijainen. Onneksi oli fiksu työnantaja, joka tajusi, etten voi antaa päivämääriä. Toisen lapsen kohdalla opetin sijaisen ja hänet piti sitten laittaa töistä pois, kun lasta ei kuulunutkaan. Sitten yhtäkkiä tuli tieto ja minä ryntäsin sijaisen kotiovelle, kun hän ei vastannut puhelimeen. Hän oli juuri lähdössä ulkomaille! No, hän ehti sitten juuri ja juuri sieltä pois ennen lähtöä.

Vakuutusta emme saaneet, kun se pitää hankkia ennen lapsen syntymää. Kiitos! Ensimmäisen lapsen kohdalla emme saaneet äitiyspakkausta. Jälleen sisko tuli apuun ja toimitti lastensa vauvatavaraa meille.
Lehdessä oli mainos, että saa ilmaisen vaippapaketin, kun lähettää lapsen syntymäajan. Minä lähetin onnellisena pojan syntymäajan.Vaippoja ei koskaan tullut. Häntä ei ollut suomalaisissa rekistereissä.

Vielä hullumpaa kuin raskaus ilman lasta oli syntynyt lapsi ilman lasta : D. Kun helmikuussa sain puhelun työpaikalle, että teille on nyt sitten syntynyt pieni poika, kiljuin varmasti Interpedian toimihenkilön korvaan melkein kuin olisin itse sen lapsen juuri maailmaan putkauttanut : D. Soitin tietysti miehelleni, joka oli työmatkalla ja siihen aikaan oli jo onneksi jonkinlaisia alkeellisia kännykän esiasteita. Kävimme ensimmäiseksi ostamassa vauvan kylpyammeen ja hoitopöydän ja muistan vieläkin kuinka hävetti kantaa niitä kadulla. Aivan kuin se olisi ollut unta: mitä jos kuvittelen kaiken, onko se lapsi varmasti olemassa? Mitä, jos joku tuttu näkee ja tulee juttelemaan leveästi virnuillen, jaahas mitäs IHMETTÄ te siinä kuljetatte. Viimeinen nöyryytys oli selittää virkailijoille lentoja varatessa: menomatkalla ei vauvaa, paluumatkalla vauva. Menomatkalla tyhjä vauvan koppa, paluumatkalla täysi. Nyt kun ajattelen, mitä ihmettä me oikein ujostelimme : ) Ja miksi se koppa piti Suomesta ostaa?

Ensimmäisen lapsen syntymän ja hakemisen välissä kuoli miehen äiti. Hän oli onnellinen puolestamme ja ehti nähdä valokuvan. Hautajaisissa iäkkäät rouvat onnittelivat meitä ja luulivat ilmeisesti, että olemme jättäneet vauvan hoitoon jonnekin. Ehkä anoppini ei ollut selittänyt sen tarkemmin ja silloin minä päätin, että ei minun ole pakko kaikille kaikkea selittää - ainakaan hautajaisissa.

lauantai 21. elokuuta 2010

Rasismista

En ole rasisti paitsi niitä kohtaan, jotka ovat rasisteja?? Rasismissa ei ole mitään monimutkaista. Kaikki ovat samanarvoisia piste. Se, joka muuta luulee, on rasisti. Minä en halua tulla nimitellyksi ja syrjityksi millään perusteella ja sinä et halua tulla nimitellyksi ja syrjityksi millään perusteella.

Olen oppinut lapsesta saakka pitämään kaikkia saman arvoisina. Sitä ei tarvinnut edes ajatella. Vanhempamme antoivat yösijan kulkureille ja ruokapöydän käyttöön romaneille, jotka tulivat kärryillä pihaan ja kysyivät saako syödä omia ruokiaan pöydän ääressä. Eräs radiokuunnelma teki minuun lähtemättömän vaikutuksen (kuuntelimme paljon kuunnelmia, kun ei ollut televisiota ja se oli hauskaa, kun koko perhe askarteli radion ääressä). Siinä kuunnelmassa tummaihoinen mies rakastui Etelä-Afrikassa vaaleaihoiseen naiseen. Siitä seurasi ongelmia. En muista mistä syystä, oliko naamiaiset, mutta nuoret päättivät maalata kasvonsa toisenlaiseksi. Pitkään kehittynyt viha tuli huippuunsa ja kyläläiset tappoivat tummaihoisen puolipimeässä. Hän olikin se vaalea nainen. Ajattelin lapsena, että ihan oikein niille ihmisille, jotka tekivät kamalan teon. Olimme koko perhe järkytyksen vallassa. En tiedä, kuinka muut perheenjäsenet sen oikeasti kokivat.

En pidä siitä, että puhutaan hurreista, ryssistä, mustalaisista ja neekereistä. Neekeristä lakkasin puhumasta sen jälkeen, kun aloin ymmärtää, että se on väärä sana. Toki sanaa käytettiin 50-luvun maaseudullakin aivan neutraalisti. Se ei sisältänyt negatiivisia merkityksiä.

Ovatko lapsemme kohdanneet rasismia? Parhaan vastauksen varmasti saa kysymällä heiltä? Olen ymmärtänyt, että jonkin verran on kiusattu, mutta he eivät ole halunneet kertoa minulle. Ei mitään suurempaa kuitenkaan.

Eräänä iltana ovikellomme soi ja oven takana seisoi eräs isä kaksospoikiensa kanssa. Syynä tuloon oli se, että poikamme oli kiusannut kaksosia. Hyvä ihme! Kutsuin isän poikineen sisään ja ryhdyimme selvittämään asiaa. Lopulta kävi ilmi, että kaksoset olivat kiusanneet meidän poikaa, joka lopulta ärsyyntyi niin, että lyöttäytyi luokan isoimman pojan kanssa yksiin ja antoivat samalla mitalla takaisin kaksosille. Asian vahvisti ison (sanon nyt iso poika, koska en halua nimeä käyttää ja meidän poika oli todella pieni hänen rinnallaan) pojan äiti. Kaksosten isä sanoi, että tämä hänen on helppo uskoa, koska hänen poikansa olivat aikaisemmin kiusanneet taloyhtiön kehitysvammaista. Isä oli fiksu.  "Ison" pojan äidin kanssa nauroimme makeasti ja hän kertoi, että hänen poikansa oli kerran varastanut kioskista hernekeittopurkin, koska halusi mennä retkelle.

Tyttö tuli kerran erittäin tuohtuneena päiväkodista, jossa oli vain pari viikkoa kesällä, kun oma päiväkoti oli kiinni. Joku poika oli sanonut häntä KIINALAISEKSI. Jos poika olisi osannut sanoa tyttöä kolumbialaiseksi, tyttö olisi ollut vain iloinen.

Sellaista tapahtuu usein, että tytölle tai koko meidän perheelle puhutaan englantia. Itsekin olen vähän eksoottisen näköinen ja kokenut vastaavaa jo nuorena. Havaitsimme jo adoptiotaipaleen alkuvaiheessa, että kauneuskäsityksemme jotenkin muuttui. Tummat lapset alkoivat oikeasti viehättää kauneudellaan. Marketin edessä tuli romaniäiti kerran sanomaan minulle, että ompa teillä kauniita lapsia. Kiitin kauniisti ja mietin, että hänen silmissään tummat ovat kauniita ja minun myös. Se on varmasti ainut kerta, kun romaniväestö on puhutellut minua ja olin siitä hyvin iloinen.

Työpaikallani olen törmännyt eniten rasistisiin lausahduksiin. Joskus tuntuu, että niitä viljellään ihan kiusallani. Jo se, että sanoo ulkomaalaistaustaisista työntekijöistä, että "ne on ihan ahkeria" osoittaa kahtiajakoa "me ja ne". Sanoja kuitenkin yrittää osoittaa, että ei ole rasisti. Aivan tänä kesänä eräs johtoportaan henkilö puhui mutakuonoista, katsoi sitten minuun ja sanoi anteeksi. Meinasin sanoa, että "idiootti".

Kansainvälisessä adoptiossa ei kannata pelätä rasismia, mutta ei sitä saa myöskään unohtaa. Lasta ei saa jättää yksin asian kanssa ja joskus pelkään, että en ole tarpeeksi herkällä korvalla kuunnellut omia lapsiani. Täytyypä tästä mennä haastattelemaan heitä : )

torstai 19. elokuuta 2010

Hurttia huumoria vauvanhoitoon

Koska adoptiovanhemmille tulee vauva juuri siten kuin arvata saattaa: yksi kaunis ja ihana päivä hänet vain annetaan syliin, kannattaa siihen jotenkin yrittää varautua. Minä puhun nyt pienistä, koska ei ole kokemusta vanhempien lapsien saamisesta; se on varmasti haastavampaa.

Ensimmäisen kohdalla siis tuli neljä kuukautta aikaa tiedon ja matkan väliin. Soitin neuvolaan ja pääsimme yhteisymmärrykseen, että voimme mennä äitiysvalmennuksen viimeiselle kahdelle kurssille, joilla käydään läpi vauvan hoitoa ja ruokintaa. Pokkana vain marssin laihan mahani ja isohkovatsaisen mieheni kanssa neuvolaan. Kyllä meitä vähän hitaasti katsottiin : D

Opin siellä otteita ja kaikkein riemullisin oppi oli pyörittää vauvaa pitkin lattiaa. Se parantaa kuulemma lapsen itsetuntemusta eikä oikeasti mene rikki. Se oli mukava oppi. Ruokailu oli myös tärkeä asia, vaikka sitä tietoa sitten saikin lastenneuvolasta.

Niinhän siinä sitten kävi, että annettiin lapsi ja iso kasa lääketieteellisiä papereita sekä ruokintaohje. Bai bai ja onnea. Tässä ohje: laita mitallinen maitoa unssiin kiehutettua vettä kello silloin ja silloin. Siinä kaikki. Siinäkö kaikki?  Tulimme hotellille klo 11 ja yritin syöttää lasta klo 12, mutta hänellä oli kieli pyöreänä ja minulle tuli primitiivinen tuskan hiki: mitä jos se ei syö koskaan? Proximo tetero - äskeinen tai läheinen tuttipullo klo 12. Palattiin asiaan klo 2 iltapäivällä ja jo alkoi lutkutus kuulua : )

Lapsen näkeminen ensimmäisen kerran on aivan yhtä ihmeellistä kuin kenelle tahansa vanhemmalle, mutta jos joku kokee muita tunteita, ei sitäkään varmasti kannata säikähtää. Lapsentulohetkellä meillä oli ympärillä arvokkaita bogotalaisia rouvia upeassa talossaan ja siinä parhaat päällä istuimme ja yritimme käyttäytyä älyllisesti, kun pieni poika (4 kk) napittaa ruskeilla silmillään peukalo suussa ja hymyilee tai sitten pieni sinisiin puettu ruusunnuppu (2 kk) nukkuu tummat ripset poskilla ja mustat hiukset ovat kauniisti.

Arvokas Tia Rosa kuoli muutama vuosi sitten. Olisin erittäin mielelläni tavannut hänet vielä. Olen ymmärtänyt, että kaikki lastenkodissa on muuttunut hänen kuolemansa jälkeen eikä ainakaan parempaan. Minua niin pelotti kirjoittaa Tia Rosalle, että mieheni kuoli. Olimmehan luvanneet elää ainakin kaksikymmentä vuotta, kunnes lapset ovat aikuisia. Häneltä tuli kuitenkin niin kaunis kirje, että sitä ei voinut kyyneleittä lukea. Siinä kerrotaan, että mieheni, lasten isä on aina meidän kanssamme.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Paluu tähän päivään ja matkavarauksiin

Merkillistä. On vaikea valita hotellia Bogotasta. Yksi ehdottaa sitä ja toinen tätä ja lapset eivät osaa sanoa muuta kuin että pitää olla uima-allas. Lähdemme Bogotasta muutamaksi päiväksi Cartagenaan, Karibian meren rannalle, eikö sitä siinä ole uima-allasta hailla höystettynä? Selvä, Karibialla on myös oikea uima-allas, mutta pitääkö Bogotassakin olla? Löysin pari mukavan tuntuista hotellia, mutta niissä on kaikkea muuta kuin uima-allas; jopa sauna. Hemmetti.
Ensin piti tehdä ratkaisu menemmekö ns. adoptiohotelliin, joissa on perheitä ympäri maailmaa samalla asialla. Sellaisissa olimme molemmilla kerroilla ja se oli ihanaa, mutta miltä nuoristani tuntuu pyöriä pikkulasten seassa. Ei varmaan kaksiselta. Otamme siis tavallisen hotellin.

Niin ja miltä minusta tuntuu syödä hyvä hotelliaamiainen ja mennä sen jälkeen käymään lastenkodissa, jossa on puutetta kaikesta, ruuasta, vaipoista, vaatteista, leluista... Jotenkin kaksinaismoralistiselta. Se on se outo tunne, joka ainakin minua vaivaa. Ja se tunne, kun istuu taksissa ja pikkulapset myyvät liikennevaloissa hedelmiä ja tupakkaa haistellen samalla bensan katkuja niin ettei muuta humalaa tarvita.

Hollantilaset keksivät kerätä purkkiruokaa ym. ja viedä niitä vuoristoon köyhille. Ihmiset olivat oppineet odottamaan näitä hollantilaisryhmiä passiivisen iloisina. Emme lähteneet mukaan. Oli riittävän surullista katsoa, kun meille näytettiin sieltä kuvia. En pidä sellaisesta, että mässäillään toisten kurjuudella ja hankitaan pyhimyskehä itselle muutamalla purkkiruokalähetyksellä.

Kahtiajako Bogotassa on niin vahva ja tuloerot niin suuret, että siellä kävijä ei voi siltä välttyä eikä sitä muuttaa. Lapseni eivät tiedä, mitä tulevat kokemaan. Joskus olen siitä huolissani. Onneksi emme lähteneet matkalle, kun he olivat nuorempia. Selvä, en välitä uima-altaasta, uidaan sitten kotona : )

tiistai 17. elokuuta 2010

Pohdiskelua prosessista ja sen ulkopuolelta

Olimme kaksi nuorehkoa aikuista ja perheen perustaminen oli toive. Emme niin kauheasti miettineet miksi, miksi ja miksi ei. Jyräsimme adoptioprosessissa eteenpäin kuin juna, koska päämäärä oli niin selvä. Enemmän kuin oman lapsen "saaminen" alkoi tulla mukaan ajatus, että joku lapsi saa ikioman perheen. Emme kuitenkaan olleet hyväntekijöitä vaan lausahdus "ompa hienoa" sai ja saa edelleen minut surulliseksi. En ole koskaan älynnyt kysyä, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Lausahduksella kun voi olla niin monta merkitystä tai sitten se on vain lausahdus : ). Lakkasin hyvin varhain kertomasta koko adoptiosta, koska en jaksanut miettiä kysyjän ajatuksen juoksua. Itse asiassa ihmiset taitavat olla hämillään. Helpompaa olla kuin ei olisikaan : )

Niin se juna, se ei ollut kyllä mikään Pendolino vaan pikemminkin Lättähattu, joka puksutteli eteenpäin : ). Se, mikä ensimmäisellä kerralla kiikasti: kotiselvitys, sujui seuraavalla kerralla nopeammin, mutta toisella kerralla tuli ongelmaksi eräs toinen virkamies, joka ihan ilkeyttään? kieltäytyi laittamasta nimeään paperiin ja kaikkien perheiden piti lähettää paperinsa Ruotsiin, mikä taas tuli maksamaan ylimääräiset 2000 mk. Molempia lapsia saimme odottaa neljä vuotta. Toisen lapsen hankintaa ei saanut aloittaa ennen kuin edellisestä oli vuosi kulunut. "Kesä lasten välissä" oli se sääntö. Väliin jäi neljä kesää.

Suomessakaan ei olisi kovin paljon lapsia, jos kaikilta edellytettäisiin ne asiat, mitä adoptiovanhemmilta. Vieraat ihmiset tulevat monta kertaa kotiin tutkimaan, onko vanhemmista vanhemmiksi. Toisen lapsemme kohdalla meidän piti käydä yhdyshenkilöperheen luona tutustumassa adoptioon. Se tuntui ihan älyttömältä, kun matkustimme satoja kilometrejä pikkupoika mukanamme tutustumaan perheeseen, jolla oli vanhempi adoptiolapsi. Kiva perhe, ei siinä mitään : ) Lisäksi karkeasti ilmaistuna: onnellinen avioliitto (ei saanut olla edes asunut avoliitossa), avioliiton riittävä kesto, hyvät tulot ja hyvä koti, ei saanut olla lemmikkieläimiä (sitä ei tosin täällä Suomen päässä kielletty, mutta ne eivät saaneet näkyä valokuvissa), hyvä terveys, puhdas rikosrekisteri niin ja sopiva ikä. Lapsen ja vanhemman ikäero ei saa olla yli neljäkymmentä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yli 40-vuotias tulee todennäköisesti yli 2-4 -vuotiaan vanhemmaksi. Mieheni sai vauvan tasan 40-vuotiaana, koska minä olin nuorempi. Niin ja perheessä ei saanut olla biologista lasta, koska ulkomailla pelätään, että hänelle haetaan "palvelija"!

Ulkomailta adoptoitaessa kielitaito on lähes välttämätön. Kaiken maailman asioista piti olla määrämuotoon kirjoitettu todistus ja niiden viralliset käännökset ja lisäksi kolmen yksityishenkilön suositus siitä, että olisimme hyviä vanhempia. Olisipa se hauskaa, jos ystävä tulisi soittamaan ovikelloa ja sanoisi, että haluaisimme hankkia lapsen. Voisitteko kirjallisesti suositella meitä ja mieluiten englanniksi : D

En minä kritisoi sitä, että adoptiovanhemmille asetetaan vaatimuksia. Päinvastoin, se on ihan hyvä, mutta pientä byrokratian kevennystä voisi olla ja voi sitä odotuksen tuskaa, kun tuntuu, että joku yksittäinen ihminen ei moneen kuukauteen hoida asiaa, jonka voisi alle puolessa tunnissa tehdä. Rahasta en edes haluaisi puhua, mutta olen todella iloinen, että nykyisin Kela maksaa maakohtaisia avustuksia. Meidän aikana ei maksettu penniäkään. Iloinen olen siksi, että tuki antaa useammille perheille mahdollisuuden adoptioon.

Adoptiolaki kohdemaassa muuttui lastemme välissä siten, että kun kuulimme pojasta, rupesimme kiireellä hankkimaan viimeisiä papereita. Neljä kuukautta ehti vierähtää ja oli kurjaa ajatella, että siellä hän meitä odottaa ja paperisota kestää. Teimme valokuvasuurennoksen ja pidimme sitä tyynyjemme välissä. Kudoin sinivalkoraitaisen neuleasun ja ehdimme perusteellisesti sisustaa makuuhuoneen lasta varten. Toisella kerralla piti matkustaa heti. Saimme tyttären pian, mutta meidän piti odottaa kohdemaassa papereiden järjestymistä. Se oli raastavaa, kun ei tiennyt, milloin pääsee lähtemään. Hotelliasuminen vauvan ja 4-vuotiaan kanssa ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja jokainen voi kuvitella, mitä se maksoi.

Seuraavassa kirjoituksessani keskityn enempi pehmeisiin arvoihin. Tämä oli aika pitkälle tarkoitettu adoptiota ehkä suunnitteleville. Asiat ovat varmasti paljon muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa, joten tässä voi olla harhaanjohtavia tietoja. Eikä kenenkään pidä listastani masentua eli jos joku asia on vähän heikommin ja muut asiat kunnossa, voi silti saada luvan. Puhdas rikosrekisteri on varmasti ehdoton, mutta esim. miehelläni oli sellainen sairaus, joka vaati erikoislääkärin lausunnot, mutta ei sitten ollut este luvalle.

Rohkaisuksi vielä: lapsen odottaminen on hermoja raastavaa, mutta nyt ajattelen, että ilman niitä odotuksia, meillä ei olisi JUURI NÄITÄ lapsia, meidän omia : ).

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Pirkka-lehden pelastus

Jotkut asiat saavat alkunsa hyvin yksinkertaisesti. Luin Pirkka-lehteä ja siellä oli aivan ihana juttu pariskunnasta, joka haki pienen tytön Etelä-Amerikasta. Näytin sitä miehelleni ja niin sitten soitin lehdessä olevaan Interpedian puhelinnumeroon. Sen ystävällisempää kohtelua en ollut miltään taholta saanut. Lämmin tuulahdus kävi kodissamme. Interpedia lähetti postissa infopaketin, joka kyllä luettiin suurennuslasin avulla.

Ilman seuraavaa taulukkoa olisimme varmaan seonneet. Merkitsin kynällä aina, kun olimme päässeet kiipeämään seuraavalle portaalle. Jotkut portaat saattoi loikata kevyesti. Jollakin portaalla seisoimme vuoden, mutta alaspäin ei lähdetty. Kas tässä hieman Post-it -lapuilla koristeltuna:
Mutta eihän se riittänyt, että me ja Interpedia olimme samaa mieltä, kaupunkimme sosiaaliviraston henkilökunnan mielestä olimme aivan päättömiä. Heidän piti tehdä kotiselvitys, mutta kesti puoli vuotta ennen kuin sain sieltä kiinni ihmisen, joka suostui kuuntelemaan. Minulle luvattiin soittaa aina parin viikon päästä ja kerran kävi niin, että henkilö lupasi soittaa päivänä se ja se ja hänen työsuhteensa oli edellisenä päivänä päättynyt. Rupesimme jo "vähän" hermostumaan ja vaadin saada puhua esimiehen kanssa. Esimies sanoi suoraan, että hän näki Haaparannassa vaalean pariskunnan, jolla oli kaksi neekerilasta ja kyllä ihmiset sitten tuijottivat. Ei auttanut, että kerroin juuri tulleesta laista, joka velvoittaa heidät tekemään selvityksen.

Soitin Interpedian Karin Lutherille, joka on minun ikuisen ihailuni kohde. Hän soitti sosiaalivirastoon ja meille sitten tuli kaksi naista käymään. Juteltiin ja he sitten ehdottivat, että itse tekisin jonkinlaisen rungon heille. No mikäs siinä, voin tietysti kirjoittaa, että olemme maailman parhaita kasvattajia, fiksuja ja filmaattisia : D

Oikeasti yritin tehdä ihan järkevän selvityksen, jonka sosiaalivirasto sitten täydenteli. Interpediasta iski salama kaupunkimme sosiaalivirastoon. Jo alkoi tulla asiallista toimintaa. Kotiselvitys (myös neljän vuoden kuluttua toisen lapsen kohdalla) onnistui sekä lain vaatimat useat seurantakäynnit eikä minulla ole mitään pahaa sanottavaa kaupunkimme sosiaaliviraston toiminnasta alkuaikoja lukuun ottamatta. Jollakin tasolla jopa ymmärrän heitä. Olimme ensimmäinen pari ja laki oli uusi ja siellä on varmasti kiirettä yllin kyllin ja kokemusta huonostivoivista perheistä. Viimeinen ehdotus heidän taholtaan oli, että kuitenkin luopuisimme adoptiosta ja ryhtyisimme sijaisvanhemmiksi, koska olisimme NIIN hyviä siihen. Kiitos, mutta ei kiitos. En ole niin vahva, että antaisin lapsen myöhemmin pois. 

Muuten: nykyisin lienee enemmän kotiselvityksiä tekee nimeltämainitsematon yhdistys. Ehkä pienen pieni nainen otti takkinsa, hattunsa ja sateenvarjonsa ja hävisi tuuleen.

lauantai 14. elokuuta 2010

Mistä ei nyt puhuta - ja mistä taas kyllä

Nyt ei puhuta lapsettomuuden tuskasta, sillä sitä se on: tuskaa. Fyysistä ja psyykkistä. Nyt ei puhuta siitä, kuinka paras ystävä puukottaa selkään, kuinka kummisetä naureskelee isälle, miten pettyneeksi koeputkihedelmöitetty nainen itsensä tuntee ilman petihommia, kuinka mökkipaikkakunnan rautakauppias katsoo oikeudekseen naureskella kymmenen vuotta joka kesä miehelleni, että eikö se oikea paikka tahdo löytyä. Ja työpaikan naiset kehottavat istumaan kahviossa tuolille, jossa istuvat olivat tulleet raskaaksi toinen toisensa jälkeen. Miksi siitä ei puhuta? Siksi, että minä en voisi lopettaa asian työstämistä, vaikka jouduimme vannomaan adoptioprosessin aikana, että lapsettomuus on mielessämme käsitelty loppuun. Onko se koskaan?

Puhutaan adoptiosta, koska siinä kävi hyvin ja pystyn makeasti nauramaan asioille, jotka eivät kyllä naurattaneet aikoinaan ollenkaan. Kuten se, kun pienen pieni iäkäs naisihminen Oulun nimeltämainitsettomasta järjestöstä tuli ensikäynnille meille kotiin katsomaan onko meistä adoptiovanhemmiksi. Silloin puhuttiin kotimaisesta adoptiosta.

Melkein nostin naisen sohvalle ja pakkasin tyynyjä selän taakse. Olin leiponut ja siivonnut. Kissatkin oli harjattu; hyvä etten rusettia laittanut. Hän oli hyvin varautunut. Käynnin jälkeen odottelimme kauan, kauan. Kun ei mitään kuulunut, soitin hänelle. Hän sanoi hyvin vaikeasti, että Suomessa on niin vähän lapsia ja kun miehenikin oli saanut lapsena piiskaa, hän varmasti antaisi selkään lapsilleen ja niin ollen emme ole sopivia. Sen järjestön halusin unohtaa loppuelämäkseni.

Kuinka sitten löysimme uuden tien, "siitä kuulemme ensi kerralla". Näin sanottiin lastenohjelma Tao Taossa lempeällä äänellä : )

Avaan varovasti ja sydän pamppaillen aarrearkun

Pitkän kypsyttelyn tuloksena päätin tehdä uuden blogin käydäkseni läpi juurimatkaan liittyviä asioita. Se selkiyttää omia ajatuksiani; antaa toivottavasti lapsille näkökulmaa ja ehkä tuo informaatiota muille juurimatkalaisille. On myös hyvä, jos joku on miettinyt kodin ja sylin tarjoamista lapselle ja rohkaistuu sen tekemään. Kaikki ovat tervetulleita sivuilleni. 

Sivuston nimi "viajamosalpasado" tarkoittaa "matkustamme menneisyyteen". Jos joku haluaa sen lausua, se menee suurinpiirtein viahaamos al pasaado : ). H lausutaan melkein siten, että lima lähtee kurkusta : ) elikkäs vahvemmin kuin h yleensä.

Perheessämme on siis kaksi kultaakin kalliimpaa helmeä. Toinen on poikahelmi 22-vee ja toinen on tyttöhelmi 18-vee. Syntyneet Bogotan kaupungissa, jossa on suurinpiirtein yhtä paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Kuulin juuri, että siellä on autokohtainen rajoitus, että kahtena päivänä viikossa ei saa ajaa. Eikä ihme; jo 1992 siellä leijaili kaupungilla voimakas bensan haju.

Tarina jatkuu myöhemmin, yritän vähän värkätä tätä sivun ulkoasua.